Sivut

perjantai 26. elokuuta 2016

Vuosipäiviä 2/2

Postauksen ekassa osassa käsiteltiin lemmikeihin liittyviä vuosipäiviä, mut nyt on vuorossa vähän erilaiset suuret rakkauteni.



Nyt syksyllä (tästäkään ei taida olla tarkkaa päivää missään merkinnöissä) on kulunut 10 vuotta siitä, kun aloin kuunnella Sonata Arcticaa! 10 vuotta mun lempibändi on pysynyt samana. 10 vuotta ja yhä edelleen Tonyn ääni ja rakkaimmat biisit nostattaa samat mahtavat fiilikset kuin silloin, kun vasta löysin bändin ja itse asiassa koko metallimusiikin.

Oli siis syyskuu 2006... Apua tähän piti nyt tulla tarina, miten oikeen löysin Sonatan, mut pää lyö ihan tyhjää. Sen muistan, et yks mun luokkalainen tyttö oli ainakin jonkun asteinen Sonata-fani ja välitunnilla taisi puhella jotain jostain Tallulahista ja Shamandaliesta. Oisinko sitten siitä innostunu vai mitähän lie kautta päädyin kuuntelemaan Shamandalie-kappaleen. Oliko sillon jo Youtube vai latasinkohan Limewirellä? :D No oli miten oli, olin aivan hurmioitunut! En ollu koskaan kuullu mitään vastaavaa. Tuohon aikaan kuuntelin Poets of the Fallia ja vaikka onhan sekin musiikillisesti kaunista niin ei edes Lift vedä vertoja tuolle upealle power balladille! Aika nopealla tahdilla hommasin kaikki bändin siihen asti ilmestyneet levykäiset (ensin laittomasti, mutta pian ihan fyysisinä kopioina) ja yhtäkkiä olinkin Sonata-fani henkeen ja vereen. Myös pari mun kaveria alkoi kuunnella Sonataa samoihin aikoihin ja tottakai sain innostettua Jompenkin bändin pariin.

Broken, Blinded No More, The Ruins of My Life, The Misery, Last Drop Falls, The Power of One. Siinäpä jokunen mielettömän nostalginen kappale. Edelleen olen sitä mieltä, et nuo on maailmankaikkeuden parhaimpia biisejä. Levyjen jälkeen tilaukseen meni seinälippu ja paita. Piirsin laskimen takakuoreen lyijykynällä Sonata-logon ja kirjotin sanat "I always give eternal love another chance...". Sitten tuli kevät ja uusi albumi ilmestyi! Käytiin jollakin koulun reissulla kavereitten kanssa ostamassa Oulun Levykauppa Äxästä omat Uniat, hupparin taisin tilata myöhemmin. Nyt jälkeenpäin ajateltuna taisin tuoreen faniuteni takia olla Uniasta turhankin kovissa fiiliksissä, vaikka muistankin jo silloin olleeni vähän hämmästynyt bändin uudesta suunnasta ja varsinkin uudesta rumasta logosta... Heinäkuussa 2007 oli Ruka Open Air -festarit ja sinne mentiin tietysti isolla porukalla. Vähän aikasemmin oltiin kuultu suru-uutiset siitä, et Jani on 'korvattu väliaikaisesti uudella kitaristilla'. En siis koskaan kerennyt nähä Sonataa Janin kanssa, mutta rakastuttiin kaikki Eliakseen ensisilmäyksellä. Elias Liehuletti ♥

Tuon keikan jälkeen, oon nähnyt Sonata Arctican viidesti, viimeksi Joensuussa 2015. Lisäksi törmäsin tyyppeihin kesällä '07 Helsingissä (en tietenkään uskaltanu mennä juttelemaan) ja lokakuussa '07 HeVan lentokentällä, jossa pyydettiin Jompen ja Henkka-serkkuni kanssa nimmarit (Markoa ei tosin näkynyt). Onneksi Henkka oli puhemiehenä, ite menin niin lukkoon, et oisin varmaan jänistäny x) Tänä kesänä oisin niiiin halunnut päästä bändin akustiselle keikalle Pyhä Unpluggediin Aittakuruun, mut se oli jo loppuunmyyty siinä vaiheessa ku huomasin, et sellanen on tulossa.

Noh, mitkä on mun tämän hetkiset fiilikset Sonatan suhteen? Oikeestaan tuo laskimeen raapustamani pätkä Blinded No More:sta kuvaa tilannetta aika hyvin :D Annan ikuiselle rakkaudelle aina uuden mahdollisuuden. Oon sitä mieltä, et ensimmäiset neljä levyä Eclipticasta Reckoning Nightiin on parhaat albumit, mitä maa päällään kantaa. Winter Heart's Guild on ikuinen lempparilevyni, eikä Silence sille paljon häviä. Unia sen sijaan on... outo. On siellä hyviä biisejä siellä täällä, mut kokonaisuus on aika heikko. Samaa voidaan sanoa muista uusimmista. Hyviä biisejä löytyy, mut muuten teoksia ei voi mitenkään verrata nuihin alkuaikojen masterpieceihin. (Ehkä se niihin vertailu just aiheuttaa aina sen lievän pettymyksen... Kun niihin vanhoihin levyihin liittyy niin paljon nostalgiaa ym. niin voiko niitä ylipäätään voittaa, vaikka olis kuinka hyvä levy? Vai voisko olla totta, et Janin lähtö vaikutti bändiin enemmän ku uskoiskaan? Cain's Offering ja muut Janin projektit, kun iskee meikäläiseen aivan satasella...) Silti joka kerta annan bändille tilaisuuden. Koskaan en oo harkinnut jättäväni levyä ostamatta ja nytkin ootan lokakuussa ilmestyvää The Ninth Hour:ia sormet ja korvat syyhyten! Just pari päivää sitten ennakkotilasin :)

Sonata Arctica tutustutti mut koko metallimusiikkigenreen. Se oli niinku semmonen 'porttihuume'. Aikaisemmin olin kuunnellu siis vaan poppia ja rockia, mut nyt löysin jotain elämää suurempaa. Pelkästään sen takia oon valtavan kiitollinen siitä, et aikoinaan löysin tämän bändin ♥ Niinpä nyt lähiaikoina tulee varmasti monen muunkin bändin kohdalla 10 vuotta täyteen. Yksi niistä on Ensiferum, johon tutustumisesta oonkin jo kirjotellu *tässä postauksessa*. Ja tottakai myös Nightwish, siitä postaus *tässä*. Musiikkimakuni on siis pysynyt tämän 10 vuoden ajan melko samana. Tottakai uusia bändejä on tullut koko ajan lisää ja oon tutustunu laajemmin metallin alalajeihin, mut samat vanhat naamat killuu lempparilistojen ykkösinä.


No nyt vielä 'lyhyesti' yhestä toisesta suuresta rakkaudesta x) Uskoisin nimittäin, et nyt syksyllä (tai viimestään keväällä) vietetään Heidin Mattiin ihastumisen 10. vuosipäivää! Kuten huomaatte, meikä ku johonki tykästyy niin se on menoa sitten. Olin siis ysiluokkalainen ja vielä pari vuotta sitten olin kirjottanut törkeyksiä Matin finneistä mun ja Iidan kirjevihkoon. Nyt aloin kuitenkin yhtäkkiä kiinnittämään huomiota punaisen naaman sijaan erikoisiin punaisiin hiuksiin. En tiennyt Matista oikeestaan mitään. Vaan sen, et se oli kans ysillä ja D-luokalla (ite olin siis B:llä). Keväällä sen jälkeen, kun oltiin saatu luokkakuvat, keräsin rohkeutta sen verran, et kysäsin kaverilta puolihuolimattomasti, et kukas tuo punatukkanen poika muuten on tossa koko koulun yhteiskuvassa. Vastaukseksi sain, et se on joku Matti. Sukunimestä ei ollu varmuutta. Aika harvinaista meijän tuppukylässä, jossa kaikki tuntee kaikki! Pikkuhiljaa sain lisää infoa sieltä sun täältä ja olin ihan onnessani ku aina ennen kotsan tunteja istuskeltiin samassa käytävässä oottamassa :) Mää oon jo kirjottanu tän tarinan *tässä postauksessa*, joten ehkä en toista itteäni tätä enempää. Tiivistettynä homma meni kutakuinkin näin: olin koko kevään ihan inlööv ja hirveä stalkkeri, mut kaverin poikakaverin tiedusteluretki johti siihen, et sain tietää, et Matilla on jo joku tyttö kiikarissa (onnekseni Matti friendzonattiin). Olin tietenki lannistunu, mut koko kesän kuvittelin päässäni skenaarioita, miten se tulee sinne kauppaan, jossa olin kesätöissä ja sitten me tutustutaan. No ei se tullu. Syksyllä alkoi lukio ja Matti, Luojan kiitos, jatkoi kans sinne ja olin taas koko syksyn ihan rakastunu ja VIHDOIN tammikuussa 2008 kavereitten poikakaverit vähän vihjaili musta Matille ja anto mun numeron ja siitä se sitten lähti! Ystävänpäivänä '08 alettiin seurustelemaan ♥

Välillä mietin, et onkohan tää aivan tervettä, et oon edelleen aivan rakastunu tuohon tyyppiin :D Nytkin, kun ollaan oltu kohta neljä päivää näkemättä, tuntuu, et ikävä on aivan hirveä ja viestitellään ja soitellaan ihan yhtä tiiviiseen tahtiin kuin silloin alkuaikoina. Paskapuhetta siis semmonen, et se rakastumisrakkaus loppuis muutamassa vuodessa! Joka kerta, kun Matti tulee koulusta/töistä kotiin mun sydän hyppää samalla tavalla kuin silloin lukiokesinä, kun nähtiin vaan kerran viikossa tai sillon armeija-aikoina, kun menin Kajaanissa kultaani vastaan, et kerettäs nähä iltalomilla ees pienen hetken ajan. Ainoastaan se kauhea riutuminen, epätoivo ja itsesäälissä rypeminen on jäänyt pois kuvioista, kun enää ei tarvi pelätä, et joudutaan toisistamme eroon pitkiksi ajoiksi.

Niin ja tosiaan, tunne on kuulemma molemminpuolinen :)

Ei kommentteja:

Christmas Pikachu