Sivut

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

♫ The Ninth Hour


Ensivaikutelmasta kerkesinki jo huudella täällä bloginkin puolella, mut nyt voisin kirjotella ihan kunnon arvostelun. Tai no enhän mää ikinä mitään kunnon arvosteluja osaa kirjottaa, mut joitaki mietteitä kuiteski. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen fiilis Sonata Arctican The Ninth Hour:ista oli siis tooodella hyvä. Toisin kuin vaikkapa edeltäjänsä Pariah's Childin ensikuuntelun jälkeen. Sillon pyyhiskelin tuskanhikeä otsalta ja mietin, et mitä ihmettä mää just kuuntelin (X Marks the Spot ym. kummallisuudet ei oikeen auennu :D). Kuunneltiin tää uutuukainen siis Radio Rockilta Keskiyön ensisoittona ja olo oli lähes euforinen siinä vaiheessa ku bonusraita Run to You lähti soimaan ja tajusin, et 'hei, siinä se levy oli ja kaikki biisit kuulosti hyvältä!'. Nyt kuunteluita on takana puolenkymmentä ja ainaki mulle tää levy on auennu sen verran nopeasti, et pystyn jo nyt tätä arvostelua kirjottamaan.

Levyn ensimmäinen single. Eka kuuntelulla vähä mietitytti, ei oikein tienny mitä mieltä olla. Joka kuuntelulla biisi alko kuitenki kuulostaa paremmalta ja paremmalta. Aika paljo tuli siis Youtubesta tätä kuunneltua ennen levyn julkasua. Kertsi ei oo kappaleen vahvin osio, ite tykkään eniten "If you want it all..." -pätkistä. Erittäin kelvollinen biisi joka tapauksessa.
Tällä kipaleella on ehkäpä Sonatan paras musavideo. Se ei tosin paljon vaadi x) Älyttömän positiivinen biisi, aluksi tuntu jopa vähän liian sokeriselta. Mut tähänki tykästyy koko ajan enemmän. Ja kyllähän tämä soi päässä ihan.koko.ajan. Sairaan tarttuva kappale siis, saattaa alkaa jossain vaiheessa ärsyttää :D
Kappaleen alku antaa olettaa, et luvassa on joku eeppinen nightwishmainen sinfonia. Mutta ehei, tämä ei ole semmonen biisi. Ehkäpä juuri sen takia Fairytale on pienimuotoinen pettymys. En oikeen tykkää kipaleen poliittisista (ja oudoista) sanotuksista ja kertosäe on aika kehno. Säkeistöt sen sijaan on ihan toimivia, tulee jopa mieleen vanha kunnon power metal -Sonata. Levyn heikon lenkki, vaikkei mikään aivan surkea olekaan.
Aijaijai, nyt on nättiä. Tämän biisin jälkeen huudahdin: 'Halleluja, Tony on saanu slovarin teko skillssinsä takasi!'. Onhan tää niinku raikas tuulahdus sellasten hirvitysten ku Don't Be Mean ja Love jälkeen. Troy Donockleyn pillipiiparoinnit vie kappaleen vielä uudelle levelille ja säkeistön melodia on ihan maagisen kaunis ♥
5. Till Death's Done Us Apart
Stalkkeri-saaga jatkuu julietmaisissa tunnelmissa! Mut tää on vielä paljo paljo parempi ku Juliet, vaikka se on mun lemppari koko TDoG-levyltä. Loistava biisi, ehkäpä albumin hienoin.
6. Among the Shooting Stars
Toinen lempparini. Ensimmäinen ihmissusi-biisi sitten Fullmoonin :) Säkeistöt on täyttä rakkautta ja niin kyllä kertsikin "Save me, if you cannot save me I need you to slay me...".
7. Rise a Night
No nyt on ihan puhdasveristä power metallia. Jos tää ois jollain vanhalla levyllä niin tää ei ehkä erottus joukosta vaan ois vaan yks kelpo biisi muiden joukossa. Mutta nyt kun viime aikoina kunnon tilutukset ja tuplabasari-junttaukset on ollu aika harvinaista herkkua, tää onkin aivan piristävä lisä tähän kokonaisuuteen.
8. Fly, Navigate, Communicate
Erikoinen kappale. Mutta ei hyönö. Ei ihan avautunu ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Vissii tästä ei alunperin pitäny ees tulla Sonatan biisi ja siksi tuntuuki, et tohon loppuun on vähän niinku liimattu päälle semmosia Sonata-elementtejä niin et tästä tulis vähän sonatamaisempi.
9. Candle Lawns
Sitten taas kaunis balladi. Tää on vähä sellanen Tallulah-tyylinen kipale, tosin ei rakkaus- vaan ystävyys-aiheinen. Nätti biisi. Ei paras tän levyn slovareista, mut huomattavasti miellyttävämpi ku vaikkapa se inhokkini lässynlää Love.
10. White Pearl, Black Oceans - Part II, By the Grace of the Ocean
 Vähän pelotti, et mitä sieltä tulee. WP, BO on kuitenki yks legendaarisimpia biisejä. Eihän tää kakkososa tietenkää pääse eeppisyydessään ihan samalle tasolle, mutta ihan niinku Wildfiret 2. ja 3., on tääkin kappaleena ja jatko-osana tosi hyvä. Vielä ku ossais enklantia sen verran paremmin, et tajuais miten se tarina oikeen jatkuu. Eikö ne kuollukaa...?
11. On the Faultline (Closure to an Animal)
Aika hauska lopetus. Jossain luki, et The Ninth Hour on kaksipäinen hirviö :D Viimenen biisi on siis ekan biisin toisenlainen versio. Jotenki jänskä tunnelma tässä kipaleessa, varsinki kertosäkeessä. Tulee mieleen joku vanha leffa. Tykkään.


Heh, lueskelinpa tossa äsken Pariah's Child -arvosteluni. Melekonen ero sen ja tän hehkutuksen välillä. En ehkä suhtaudu enää ihan yhtä negatiivisesti tuohon edeltäjään, mut on se ihanaa, et tää uutukainen nosti ihan eri fiilikset pintaan ♥ Jotain oon näköjään maininnu myös Stones Grow Her Name:sta sillon ku se on ilmestyny.

Ps. *Tässä* vielä linkki postaukseen, jonka tein muistellakseni mun ja Sonata Arctican 10-vuotista yhteistä taivalta :) The Ninth Hour oli kyllä paras 10-vuotisvuosipäivälahja mitä voi toivoa, kiitos äijät!

2 kommenttia:

Selena kirjoitti...

Kyllä, kyllä! Ensimmäinen Sonatan levy Reckoning Nightin jälkeen, josta innostuin. Edellisillä on "vain" joitakin helmiä siellä täällä, omaan korvaani.
Among the Shooting Stars saa melkein parkumaan ja Life oli mielestäni loistava lohkaisu radiosinkuksi :)
Oltiin kanssa hämmentyneitä että eikö ne White Pearlissa kuollukaan :D

hejdij kirjoitti...

Jee, meitä on siis muitaki tästä levystä innostuneita! Menin sillon julkasupäivänä lukemaan Imperiumin arvostelun, jossa sanottiin et Sonatan tähän asti heikoin levy :O Noh, makuasioista ei voi kiistellä, mut oon kyllä sun kans just samaa mieltä tosta, et edelliset levyt sisältää toki joitain helmiä, mutta kyllähän tää on paras kokonaisuus sitten Reckoning Nightin.

Christmas Pikachu